Highlands hardcore
Mika:
30.5.2010
Highlands on vuorijono joka kohoaa suunnilleen keskellä Papua-Uutta-Guineaa. Pääkaupunki ja Highlands ei oo yhteydessä teitse toisiinsa. Tien puuttumista epäillään poliittiseks päätökseks, koska Port Moresby ei halua Highlandsin ongelmien tulevan rannikolle. Mä näkisin asian vähä päinvastoin, koska Highlandsin pikkukylissä tuntuu olevan aika chilli meininki – yleensä.
Me lennettiin Mt. Hageniin, joka on Western Highlands provinssin ”pääkaupunki”. Heti lentokentällä huomas miten paljo viileempää ilma oli, rannikon jatkuvan +35c:n jälkeen vuoristoilma tuntu melkein kylmältä. Koneesta ulos tultua jäätiin kentälle oottaan, ja kamat tuotiin ruumasta suoraan syliin ilman hienoja liukuhihnasysteemejä. Yritettiin mennä lentokentän sisältä kyseleen vessaa, ja työntekijät ihmetteli ”mikä ihmeen vessa? yleinen vessa? semmonen mitä kaikki käyttää?”. Loppujen lopuks vartija kävi avaan meille työntekijöitten vessan, kiitos valkosen ihonvärin, jolla saa PNG:llä muita parempaa palvelua.
Oppitunti mielikuva-mainonnasta. Airlines PNG:llä on ollu joskus vähä ongelmia pitää koneet ilmassa. Myös muita kauhutarinoita ollaan kuultu meidänki opettajilta (mm. hytit unohdettu paineistaa = ihmiset alkaa nuokkuun ja korvista tulee verta). Paljo aika pieniä koneita, joilla mennään monenlaisiin paikkoihin. Tällasten ongelmien jälkeen on kuvapäälliköllä kovan valinnan paikka. Jos oman promootiolehden (joka löytyy jokaiselta istumapaikalta ja lentokentiltä) nimi on ”Our Way” (suom. Meidän Tiemme) ei ehkä oo paras mahollinen tilaisuus valita kansikuvaks hautuusmaata.
Meidän paikallinen kaveri Robin tuli hakeen meitä Mt. Hagenista, ja lähettiin ajeleen kohti Nipaa, joka sijaitsee toisessa provinssissa, Southern Highlandsilla. Robin on Nipan district administrator, eli valtion työntekijä ja oman alueensa johtaja. Robin tuli maailman suurimmalla ja korotetulla Land Cruiserilla, jonka aluks ajattelin olevan vähä överi. Aika pian selvis mihin käyttöön se oli.
Mt. Hagenista Nipaan päin ajettaessa maisemat muuttu koko ajan enemmän kohti perinteistä PNG:tä. Highlands on nimensä mukaisesti vuoristoista aluetta, josta mä henkilökohtasesti tykkään älyttömästi. Samasta syystä rakastan lappia, ja Guinealla on isojen vuorten lisäks tosi rikas luonto. Yritin koko matkan ettii hyviä kalliokiipeily paikkoja, mutta valitettavasti jopa pysty suorat seinät on niin täynnä kasveja ja liaaneja, että reitin putsaaminen ois ihan mahotonta.
Matkalla kantsii shoppailla edullisia ja uskomattoman mehukkaita hedelmiä.
Nipaa lähestyttäessä tie alko meneen aika rajuks. Jatkuvasti sai pitää kaksin käsin kiinni auton kahvoista. Mulla oli semmonen käsitys, että Nipa ois itsessään edes kohtuullisen kokonen kylä. Viiden tunnin ajon jälkeen vähä yllätyksenä tuli, että jo Nipa itsessään on aika puska paikka, eikä esim. yhtään kauppaa ollu. Tämä oli ihan mukava homma, koska jo alkuasetelmassa oltiin aika keskellä ei mitään. Ihmisiä koko nipan districtissä on jonku huhun mukaan 120 000. Varmaa lukua on melko mahdoton tietää ku ihmiset asuu viidakoissa. Järkevää väestönlaskua on vaikee tehdä, koska suurin osa lapsista ei synny sairaaloissa.
Kaverit chillaa
Yks meidän opettaja Port Moresbyssä on kotosin näistä taloista.
Lähettiin ajaan kohti syvempää viidakkoa.
Yhden pikkukylän hausman. Hausman on talo mihin pelkästään miehillä on oikeus mennä. Kylän johtavat miehet menee sinne päättään asioita.
Autolla mentiin niin pitkälle ku neliveto jakso vetää.
Jonka jälkeen jalkauduttiin polulle.
Haikkauksen jälkeen tuli jonku kaverin talo vastaan.
Jonka ovelta oli ihan nätit maisemat.
Lapsi halus posettaa mun viidakkoveitsen kans.
Jatkettiin vaeltamista.
Törmättiin perheeseen joka oli tekemässä itelleen puutarhaa. Ihmiset elää omavarasesti, joka tuntuu toimivan ihan näpsäkästi koska luonto on aika rikas antaja.
Mies valmistaa puutarhaa, ja näytti samalla meille, missä menee hänen ja naapuriheimon raja. Edellisestä heimosodasta oli 10 vuotta, eli kenenkään ei kuulemma tarvi jännittää ja ihmiset eri heimoista voi jopa käydä toistensa puolella ilman ongelmia.
Mies oli ystävällinen, ja halus kaivaa meille kaukaun (paikallista perunaa, paljo parempaa ku suomessa) mukaan maasta.
Jatkettiin vaeltamista.
Kylä
Josta oli taas aika nätit maisemat.
Oli mielenkiintosta huomata miten kauniina ja jopa siisteinä ihmiset puskissa pitää omat pikku kylä-yhteisönsä. Port Moresby on äärimmäisen sotkunen eikä ihmisillä tunnu olevan mitään tajua, että esim. roskia ei kannata levitellä kaduille. Ilmeisesti syynä on se, että isot kaupungit ei oikeastaan kuulu kellekkään heimolle. Kellään ei oo semmosta tunnetta, että ”tää on meidän, pidetään tästä huolta”. Kylissä lakastaan lehdet pihalta ja pidetään kauniina sen takia, että siihen on ihan erilainen tunneside.
Kati ja lapset.
Puskissa kävelemisessä ja pienissä kylissä vierailussa on se ongelma, että ilman tulkkia, ei voi keskustella mitään. Yritin jutella lapsille mun heikolla Pidginin kielen taidolla, mutta kukaan ei tiedä edes perusjuttuja. Kaikki puhuu pelkästään omaa heimokieltään. Heimokieliä on Guinealla yli 850, ja osaa niistä puhuu aika pieni väestöryhmä. Vaikka Pidgin on maan ”yleiskieli”, viidakoissa sitä ei puhuta.
Miehet rakensi uutta taloa.
Rajuja miehiä oliki.
Me ollaan seurattu elämää Port Moresbyn slummeissa, ja jatkettu ruuan vientiä sinne. Ja nyt ollaan toisaalta nähty mitä ihmisten elämä on pikkukylissä keskellä ei mitään. Ei voi mitenkään olla ajattelematta, minkä takia nämä ihmiset tulee kaupunkeihin ja asettuu slummeihin. Slummi-elämässä ei oo juuri hyviä puolia. Taudit leviää, ruokaa ei oo, kauheesti rikollisuutta ja kaikenmailman sosiaalisia-ongelmia on ylipäätänsä tosi paljo. Puskasta tulleiden ihmisten on täysin mahdotonta saada töitä kaupungeissa. Omissa kylissään ihmiset voi kasvattaa ruokaa puutarhoissa ja metsästää lihaa, vaikka rahaa ei oo sielläkää. Ei oo rikollisuutta eikä tilanpuutetta. Mikä ajaa ihmiset kaupunkien slummeihin?
Toinen hyvä kysymys on; minkä takia ihmiset ei palaa slummeista takas viidakkoon? Ihmisillä saattaa olla väärä käsitys kaupungeista, joka ajaa ne vaeltaan viidakon läpi johonki Port Moresbyyn kokeileen onneaan. Mutta. Sen jälkeen ku joku on eläny vaikka pari vuotta slummissa, luulis hahmottavan että: ”Ok, emmä mitään töitä voi saada, koko ajan on nälkä ja ihmiset käy mun sängyn vieressä kusella. Mä palaan takas puskakylään.” Minkä takia tätä ajatusmallia kukaan ei tunnu käyvän läpi? Monet näistä ihmisistä on eläny slummeissa 20-vuotta, ja niitten lapset on syntyny sinne. Verrakkaa kuvia tässä, ja edellisessä blogi-kirjotuksessa, nii saatte jotain käsitystä.
Jokku miehet halus antaa Robinin pojalle linnun lemmikiks ku ajettiin ohi. Sillä se sitte leikki koko päivän. Robinin lasten nimet on muuten Onni ja Ulla, aika siistii.
Papuakaija nimeltä Bobby oli perheen lemmikki. Se oli vapaana pihalla ja tuli päivittäin hengailee ja istuun kädelle.
Syötän Bobbylle banskua.
Mumu ruokaopas. Jos oot vegaani, hyppää tän osion yli.
Mumu on perinteinen Guinealainen juhlaruoka. Koska valkosia tuli käymään, meille haluttiin tehdä mumua. Oli tosi mielenkiintonen seurata vierestä miten paikalliset tekee ruokaa.
Naiset alottaa kuorimalla kaukaut.
Miehet alottaa tappamalla sian.
Maahan kaivetaan kuoppa. Kuopan pohjalla on polttopuita. Kuopan päälle pistetään pitkittäin puita.
Kuoppaan sytytetään tuli. Sika nostetaan puitten päälle. Karvapeite poltetaan ja hiotaan kepeillä pois. Mitään kypsentämistä ei vielä tapahdu.
Sika nostetaan palmunlehtien päälle ja pesastaan vähä.
Sikaa aletaan kabanossin tyyppisesti viilteleen.
Viimeistään tässä vaiheessa lapset voi hyvästellä lemmikkinsä. Palottelu tuntu olevan äärimmäisen tarkka prosessi jossa pitää tietää mitä tekee.
Takas kuopalla. Puitten päälle heitetään kasa kiviä jotka alkaa lämpeneen.
Vähemmästäki alkaa tuleen nälkä ja malttamattomimmat voi repästä palasia siasta ja paistaa niitä nuotiolla.
Kati oottaa vesi kielellä.
Mä en jaksanu oottaa ja otin oman osani nuotiolla paistetusta lihasta. Tulee aina niin kova nälkä ku seuraa ruuanlaittoa.
Tässä vaiheessa kivet jotka on ollu kuumenemassa, siirretään toiseen nuotioon kuumeneen lisää.
Kuopan pohja vuorataan lehdillä, ja raaka possu levitetään paloissa lehtien päälle. Lihan alle on levitetty kaukaut.
Lihan päälle pistetään lisää lehtiä. Pienemmät lehdet on osa ruokaa ja toimi salaattina. Paikalliset sanoo, että just nuo pienemmät lehdet pitää mahan hyvässä tasapainossa ja auttaa sulattaan ruokaa. Lehtien ja lihan päälle heitetään toisesta nuotiosta kuumat kivet.
Liha ja kivet vuorataan palmunlehdillä.
Palmunlehdet ja koko ruoka päällystetään mullalla. Koko ruoka on siis maan alla. Kaikki ruuan valmistus ja lämmitys tapahtuu siis kuumilla kivillä jotka tuottaa kuumaa höyryä joka ei pääse karkaan mistään. Höyry kiertää kuopassa ja liha alkaa hiljakseen kypsyä.
Parin tunnin päästä kuoppa aukastaan, ja liha + perunat kaivetaan ylös.
Lihat levitetään palmunlehdille jaettavaks.
Perinteisiin kuuluu, että arvovaltaisille vierailla annetaan parhaat osat. Eli selkä/kylki-osa ja sydän. Tässä tapauksessa meille haluttiin osottaa kunnioitusta, ja ojennettiin parhaat palat. Mun vieressä oleva mies on Ekenda-heimon johtaja, jonka alueella oltiin myös vaeltamassa. Robin on heimojohtajan esikoispoika, eli myös seuraava heimojohtaja. Robin sano, että sille oli tosi tärkeetä antaa meille parhaat palat, muuten sen heimojohtaja isä ois ihmetelly, että miten se kohtelee vieraitaan.
Liha oli tosi hyvää ja yllättäen myös melko kypsää. Guinealaiseen tapaan kuuluu, että kaikki ruoka mitä tarjotaan / on pöydässä, kuuluu syödä pois. Meiltäki eleellisesti oletettiin, että syödään kerralla koko 10-kilonen lihamöntti. Mitään jääkaappeja ei oo, joten kovin pitkiä aikoja lihaa ei voi säilöä. Kuitenki just tämä liha seiso pöydällä vielä aika kauan kokkauksen jälkeen, ja syötiin sitä hyvillä mielin vielä neljä päivää valmistamisesta. Eikä tullu mitään oireita. Kati oksenteli loppureissusta, mutta ei se varmaan lihasta johtunu.
Jos jollekki tuli kuvista ikävä fiilis, ja mietit että; ”ei noin voi tehä eläinparoille, kamalan brutaalia”. Mulla on sulle huonoja uutisia. Se sun lehtipihvin tai kebabin kiertokulku lautaselle ei oo yhtään kauniimpi. Täällä eläimet sentään elää tyytyväisenä ja vapaana. Myös koko sika käytetään käytännössä kokonaan ja tarkasti. Ihmisille jaettiin paloja joissa oli pelkästään nahka ja siinä oleva läski kiinni, ja kaikki otti kiitollisena vastaan. Yks mies paisto nuotiolla pelkän hännän.
Siat on arvokkaita, ja sen takia mumu on juhlaruokaa. Esim. vaimoa ostaessa rahan lisäks annetaan vaikka 5 sikaa. Vaimot ylipäätänsä on aika kalliita Guinealla, eikä läheskään kaikilla oo niihin varaa. Toisaalta, jos on hyvät tulot voi vaimoja ostaa lisää. Matkalla juteltiin Southern Highlandsin provinssin-johtajalle, joka oli just aikeissa ottaa yheksännen vaimon.
Nipassa ja Highlandsilla kikkailun jälkeen alotettiin roadtrip kohti Buloloa. Bulolo on toisella puolella PNG:tä, ja yks Guinean harvoista teistä sattuu menee tällä välillä. Lähettiin ajaan aikasin aamulla, samoja rouheita teitä pitkin. Viiden tunnin ajon jälkeen saatiin Kämpeiltä tekstari ”Bulolo burning, tribal fight and cant go there now”. Soitettiin Bulolossa olevalle suomalaiselle lähetille ja todettiin, että näinhän se on. Heimosodat ei oo mitenkään ihan kauheen yleisiä, eli aika hyvä nakki, että just sillon ku ollaan matkalla, siellä syttyy moinen. Heimot oli kaivanu Buloloon johtavan tien poikki. Ihmisiä ei tapettu kovin paljo, mutta satoja taloja poltettiin. Kaiken takana oli saada Sepik-heimo ajettua pois Bulolon alueelta. Sota oli ikävä kolaus Bulolossa tehtävälle työlle. Meille se aiheutti vähä ylimäärästä säätöä. Meidän lennot takas Port Moresbyyn oli Bulolon läheltä ja niitten vaihtamisesta tulee aina kikkailua. Nyt yritetään saada ylimääräset kulut vakuutuksen piikkiin. On vähä vaikee saada selitettyä suomalaiselle vakuutusyhtiölle sitä, miksei päästy lentoon jonku heimosodan takia.
Me lähettiin takas kohti Southern Highlandsia, jossa vietettiin sitte vähä enemmän aikaa. Ollaan Guinealla jo totuttu siihen, että koska on valkonen, suhun kiinnitetään kauheesti huomiota. Ihmiset seuraa ja osottelee sormella. Nipassa oli sama meininki, paitsi kertoimella kymmenen. Mä tiedän miltä rokkitähdistä tuntuu. Kävelet ulkona ja ihmiset lähtee seuraan, haluaa tulla koskeen ja hihittelee. Toisaalta oli kivaa ku ulkona pysty kävellä turvallisesti ilman mitään ongelmia. Kaupunkien rikollisuus ei oo yltäny pienille paikoille. Port Moresbyssä ei oo toivoakaan, että valkosena vois mennä vaan kaduille käveleskeleen.
Nipassa tomii ACE-koulu, samanlainen systeemi mikä meillä on Port Moresbyssä. Käytiin tutustuun siihen ja koitettiin vähä toimia sijaisopettajana. Ongelmana on vain se, että lasten kanssa pitäis olla kauemmin tekemisissä, että normaali vuorovaikutus onnistuis. On tosi absurdin tuntusta, miten melkein omat ikäset teinit jännittää aivan älyttömästi jotain oman nimen kertomista valkoselle. Oli kuitenki kiva nähä, että pienissä paikassa toimii myös hyvä koulu. Valtion tarjoamat koulut on pääsääntösesti vähä mitä on. Yleensä lähes hyödyttömiä. Tää koulu pyörii täysin Robinin lahjottamilla varoilla. Robinin perhe pistää joka kerta palkan keskeltä puoliks, antaa toisen puolen koulun pyörittämiseen, toisella ostetaan perheelle ruokaa. Robinin vaimo kerto, että ”välillä meillä ei oo varaa ruokaan, mutta sitte Jumala taas siunaa meille jotain pöytään”. Perheelle oli tärkeetä mahdollistaa myös Nipan lapsille mahdollisuus hyvään koulutukseen, ja koulussa onki 140 lasta. Kuinka moni meistä ois valmis pistää joka kerta puolet tilistään hyväntekeväisyyteen?
Kati opettaa preschoolia.
Koululle haaveillaan uutta luokkahuonetta, että koulutusta vois jatkaa pitemmälle. Tällä hetkellä on mahollisuus kouluttaa vain 5-luokkaan asti. Uutta luokkaa varten piti maata vähä tasottaa. Yks opettaja pyysi omia rugby-tiimiläisiä mukaan projektiin, aika moni tuntu tulevan.
Yhtenä päivänä käytiin paikallisessa haus kraissa. Haus krai on vähä niiku paikalliset hautajaiset. Jos joku kuolee, sen ruumis nostetaan keskelle pihaa, ja kaikki läheiset ja naapurit tulee paikalle itkeen. Tilaisuus kestää yleensä pari päivää, jonka jälkeen ruumis haudataan. Robinin läheisessä talossa oli kuollu pieni lapsi, ja meitä kysyttiin mukaan haus kraihin. Ajatus tuntu älyttömän absurdilta. Mennä nyt tuntemattomien ihmisten keskelle ku ne suree omaa lastaan. ”Jaa teillä on tämmönen meininki, aika mielenkiintosta. Hmmhmm.” Päätettiin kuitenki mennä, ja tilanne ei ollu niin ahistava ku oisin luullu. Ennenku lähettiin pois, heimon neuvonantaja tuli jutteleen meille, ja Robinin vaimo tulkkas. Neuvonantaja sano, että ihmiset arvosti tosi suuresti, että tultiin. Se on kuulemma suuri kunnianosotus, että valkonen suostuu tuleen moiseen tilaisuuteen ja ihmiset arvosti elettä tosi paljo. En ollu ikinä ajatellu asiaa sillai päin. Hyvä näin.
Paikallinen bensa-asema.
Ja tankkauspalvelu.
Oli kiva nähdä Highlandsin meininkiä ja tutustua perinteiseen Guineaan. Nipan ilmasto on myös elämiseen aika mielekäs, ympäri vuoden kohtuu samanlainen ku Suomen kesä. Aurinko on tietty kuumempi, mutta muuten on miellyttävä ei-niin-läkähdyttävä. Ihmiset elää rauhassa ja ilman länsimaista stressiä. Kysyin Robinilta, että jos kyllästytään lopullisesti joskus Suomen kapitalistiseen tavote-yhteiskuntaan, saadaanko muuttaa Ekenda-heimon alueelle viidakkoon. Me ollaan kuulemma tervetulleita ja saadaan kaataa puitaki joista tehä maja. Heimoon kuuluessa saadaan käyttää myös kaikkia viidakon hedelmiä kyseisen heimon alueelta, perustaa puutarha ja muutenki käyttää aluetta miten halutaan. Ei huono tarjous.
Nyt ollaan takas Port Moresbyssä. Kohta pitäis alkaa valmistautua Suomeen palaamiseen. On kiva nähä kavereita, syödä kottikärryllinen salmiakkia ja päästä konffaan. Toisaalta pelottaa, että viimeistään parin viikon Suomessa olon jälkeen päässä ei pyöri mitään muutaku ”mitä mä täälä teen”.
